Ensimmäinen viikkoni uudella osastolla on nyt takana. Loppujen lopuksi on ollut ihan piristävää tavata omaa ikäluokkaani, varsinkin eräs, joka kärsii samoista ongelmista kuin minä.
Ihailen hänen taistelutahtoaan. Vaikka kaikki olisi huonosti ja halu luovuttaa sietämätön, hän jatkaa silti. Hän on haluaa parantua ja pyrkii nyt kohti normaalia elämää, vaikka tämän halun löytämiseen on ilmeisesti mennyt aikaa. Olen iloinen, sillä uskon että jos hän oikeasti haluaa, normaali elämä odottaa häntä jo lähitulevaisuudessa.
On piristävää tavata joku anoreksiasta kärsivä, joka aikoo saada elämänsä takaisin.
Myös eräs toinen asia on jäänyt mieleeni kuluneelta viikolta, mutta se ei ole positiivinen. Nykyisen osastoni hoitajat ovat kylmiä ja eivät mielestäni näe potilaita ihmisinä. Oli kyseessä sitten joku, joka on ollut osastolla kaksi päivää tai kaksi kuukautta, kanssakäyminen on tylyä käskemistä ilmeettömällä naamalla.
En tarkoita, että hoitajien tulisi välttämättä tutustua jokaiseen potilaaseen ja jaaritella turhanpäiväisiä, mutta kun elämä on muutenkin pohjalla, ei kaipaa enää negatiivista asennetta muilta. Minua ainakin piristäisi iloinen asenne, vaikka sitten hieman teeskenneltykin. Itseinho ja ahdistus vain lisääntyvät, jos kokee että muut eivät arvosta sinua.