Hoitojaksoni osastolla on nyt ohi, loppujenlopuksi se meni aivan järkyttävän nopeasti. Olen tyytyväinen, etten ole enää hoitajien armoilla, vaikka samalla oma vastuuni lisääntyy, enkä tiedä miten selviän siitä.
Pitkän harkinnan jälkeen kutsuin eilen erään ystäväni kylään. En ollut nähnyt ketään ystävistäni noin puoleen vuoteen, joten tämä oli minulle erittäin iso asia. Kyseinen ystäväni on onneksi jaksanut pitää minuun yhteyttä ja on minulle äärimmäisen rakas.
Siksi onkin helpottavaa kuulla, että hänen mielestään en ole itsekäs ajatellessani joskus omaa etuani, sekä se, että en näytä nykyään rumemmalta, vaan päinvastoin. Tietenkään hänen sanomisensa eivät muuta minun kantaani, mutta on ihanaa kuulla jotain näin mukavaa ihmiseltä, johon todella voin luottaa.
Vaikeissa tilanteissa läheisten tuki todellakin merkitsee, eikä erakoituminen auta. Siksi olen iloinen, että otin itseäni niskasta kiinni (vaikka rehellisesti sanottuna siihen tarvittiin yhdeksän perumista) ja suosittelen sitä jokaiselle, joka on lukkiutunut asuntoonsa piiloon ympäröivältä maailmalta.